Kun lapsi syntyy, tulee mukana myös tikittävä aikapommi. Se vain odottaa että pääsee iskemään, tarkkailee koska äiti ei aavista mitään. Ja sieltä se sitten tulee. Särkynyt sydän. Ei mikään uhmisraivari, pukemisen hankaluus tai muu arjen kahnaus, vaan ihan oikea särkynyt sydän, ja se on äidillä.

Eilen se tapahtui P:n kohdalla. P, isopoikajo, oli ulkona itsekseen. Minä hain yläkerrasta vaatetta, ja satuin katsomaan lastenhuoneen ikkunasta kadulle. Siellä se minun pieni vauvani mennä sitkutti kolmipyöräisellään pitkin katua. Yritti päästä toisten poikien kanssa leikkiin mukaan. Toiset pojat oli kaikki pikkuisen isompia, ja mennä huristelivat potkulaudoillaan lujaa vauhtia. Ja jokainen kävi ohi huristellessaan tönäisemässä pientä P:tä. Pieni P painoi päänsä alas, ja jatkoi hiljaa polkemista. Ja pojat jatkoi tuuppimista. Kräks, klirr... Äidin sydän palasina. Kunpa voisin estää kaikkien maailman isojen poikien kiusaamiset, voi kunpa pieni ei koskaan tulisi tönityksi porukassa... Olisi aina kivoja kavereita ja kivat leikit. Harmi että maailma on tässäasiassa aika raaka, ja jokaisen on kai tultava tuupituksi vuorollaan. Minä en vain vielä ollut valmis! Toivottavasti P on vahvempi kuin äitinsä.

Menin huutelemaan P:n sisään, olihan meillä pian jo ruoka-aika, ja halusin pojan pois tilanteesta. Ja pojalla oli silminnähden pissahätä. Sekin vielä. Yksi pojista juoksi P.n perään, "hei tuu takasin, ei me enää kiusata...".

Ehkä noilla on sittenkin toivoa? Ja minä lupasin P:lle että nyt me opetellaan se potkulaudalla ajo.

6 kommenttia

  1. Maailma on julma... itsekin tätä kauhulla odotan. :(
    Tai en odota, mutta tiedän että se on edessä. Pientä kahnausta on jo pk:ssa ollut, mutta siellä on tädit onneksi ottaneet asiat aina heti käsittelyyn. Naapurustossa on vain paljon vanhempia lapsia, joten taitaa valitettavasti mennä aika pitkään ennenkö tuo tapahtuu...

    Toivottavasti P on vahva!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On P vahva, tai sitten se luottaa maailmaan niin lujasti ettei tajua että toiset olisi tahallaan ilkeitä. Tämä kun on uusi alue ja kaikilla on lapsia, niin täällä on varmaan aikamoista toi porukoiden muodostus kunhan nuo tuosta vielä vähän kasvaa... Kauhulla odotan kun koko kööri on teinejä!

      Poista
  2. Voi ei, minuu kävi itkettää! Tuo oma ainokainen kun on vasta vuoden, niin monesti olen ajatellut, että miten sitä ikinä uskaltaa päästää yhtään mihinkään yksin, pelottava maailma vastassa ja tuollaista kiusaamista en ole edes tajunnut pelätä. Argh! En sit ehkä vaan päästä tuota yksin mihinkään.

    Tsemppiä teille ja P:lle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. P ei onneksi tunnu kovin traumatisoituneelta. Tai ainakaan niin paljoa kuin äitinsä. Juu varmintahan se olisi pitää nuo piltit neljän seinän sisällä tai käden mitan päässä aikuisiksi asti, mutta kyllä siinä saattaisi sittenkin tehdä karhunpalveluksen molemmille osapuolille... Tuota itsenäisyyttä on kuitenkin turvallisempi harjoitella kotikadun jengeissä, kun vasta aikuisena paljon julmemmissa ympyröissä. Näin ainakin itse nyt perustelen itselleni sitä, että P pitää päästää jatkossakin pihalle. Kyllä se pärjää :-)

      Poista
  3. Itsekin aina miettii, että miten saisi kasvatettua lapsensa niin että järki olisi päässä ja pärjäisi. Itse sain tehdä mitä huvittaa, mutta sen vaan jotenkin tiesi, että jos vanhempien mielen pahoittaa tai joutuu ikävyyksiin, on isossa pahassa pulassa. Lasta ei voi kaikelta varjella mutta jos vain ne saisi kasvatettua kriittisiksi muiden epäilyttäviä touhuja kohtaan ja oman maalaisjärjenkäyttö olisi sallittua niin ehkä ne jopa sitten pärjäisi =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepäs se. Tuota lasten kasvattamista pohtii varmasti niin kauan kuin itsessä henki pihisee. Että mitenkä, ja menikö nyt oikein ja jos ei niin miksi... Vaikeeta puuhaa. Ja kuitenkin jokainen tekee parhaansa, ja se varmasti riittää!

      Poista

Kysy, kommentoi, ehdota, höpise. Kommentit ilahduttavat aina!