Kaipaan





Minulla on ikävä mun ompelukonetta. Me ei olla ehditty olla yhdessä aikoihin. Tuolla se nököttää yksinään pikkuhiljaa romuvarastoksi muuttuneessa vaatehuoneessa. Oikeastaan kaipaan kaikkia käsitöitä. Ja käsillä tekemistä ylipäänsä. Kuulun siihen ihmisryhmään joka kertakaikkiaan tarvitsee konkreettista käsillätekemistä pysyäkseen järjissään. Että näkee kättensä jäljen, joka ei katoa heti kuten esimerkiksi siivoamisessa ja ruuanlaitossa. Onneksi sentään kerran viikossa pääsen keramiikkaan, se onkin ollut viimeaikoina kultaakin kalliimpi henkireikä, vastapainoa kaikelle muulle. Ja miksikö kaipaan? Koska raksa.

Taloa rakentamattoman on ehkä vaikea uskoa kuinka paljon aikaa se vie. Uskomaton määrä tunteja pitää roikkua puhelimessa, netissä ja sähköpostin äärellä. Helposti luulisi, että se osuus, jossa naulataan lautoja yhteen olisi se vaikein, mutta ei. Siinä kohdassahan ollaan jo voiton puolella! Sitä ennen on pitänyt miettiä, kilpailuttaa ja päättää joka ikinen neliö talosta. Jokainen pintamateriaali, ovi ja ikkuna, portaat, kaakelit, takka. Kiintokalusteet. Listat, pistorasiat ja niiden paikat, ja toki että mitä mallia ne on. Muutkin nippelit. Valaistus jne. Unohtamatta toki talon ulkopuolella olevia asioita, kuten maaperätutkimusta, maatöitä, paalutusta, jätelavaa, liittymiä ja niiden solmimista ja että kuka ne tekee, vastaavaa mestaria... Listaahan voisi jatkaa vaikka kuinka. Jokainen lapsilta, kodinhoidolta ja perheen harrastuksilta liikenevä hetki jonka olen valveilla, meneekin käytännössä erinäisten asioiden selvittelyyn. Ja silloinkin, kun teen muuta, koetan päässäni saada jotakin päätettyä, tai keksittyä ratkaisua johonkin vielä ratkaisemattomaan asiaan. Unissakin tulee nykyään rakennettua, liekkö merkki että vähän stressiä pukkaa... Ja meillä on sentään tulossa tällä kertaa talo muuttovalmiina, eli sitä varsinaista naulaamisosuutta meille ei edes niin paljoa jää tehtäväksi! Mutta tätä piiloon jäävää työtä on silti ihan yhtä paljon, sitä ei valitettavasti voi oikein ulkoistaa kenellekkään. Toisaalta täällä taustalla se talo oikeasti tehdään, siis millainen siitä tulee!

Käsitöiden puutteessa minulle kävisi luovaksi terapiaksi ja vastapainoksi vaikka valokuvaus. Mutta näin marraskuussa ei ole valoa. Tai bloggailu, mutta se on aika ankeaa ilman niitä kuvia. Pahimpaan tuskaani hain taannoin kerän lankaa, jospa saisin vaikka edes pipon nykerrettyä. Aivot saa sen hetken lepoa, kun ei tarvitse miettiä muuta kuin oikein, nurin, oikein, nurin... Koetan nipistää pipolle hetken silloin tällöin. Ja muistaa, että ne syyt, jotka saivat meidät aloittamaan uuden rakennusprojektin, eivät ole kadonneet mihinkään.  Ja että käytännön syistä, yhteisellä päätöksellämme projektin hoitaminen on lähes kokonaan minun vastuullani. Se on nyt kuin se päivätyö jota olen jo hieman kaivannut, eli pitää koettaa ottaa tämä vain haasteena, jossa saan käyttää päätäni etten ihan tylsisty :-D Palkinto häämöttää jo, ja vaikka kuinka vaikea sitä onkin uskoa, pääsemme reilun puolen vuoden kuluttua muuttamaan unelmiemme kotiin! Sitä odotellessa tarvitaan vielä pari riviä oikein ja nurin :-)

Tälläinen maanantaivalitus tälläkertaa, mukavaa viikkoa silti kaikille! :-)


2 kommenttia

  1. Tsemppiä! Me ollaan rakennettu kaksi taloa että niin tiiän mikä homma siinä on(eka talo tehtiin kokonaan ite. Toisessa oli työmiehiä apuna)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, löytyy siis kohtalotovereita :-) Ja tosiaan itsehän tähän taas ryhdyttiin, vaikka tiedettiinkin mitä se on. Mutta kun tila ei riitä niin ei riitä... Ja nyt on ehkä se pahin uuvahdusvaihe kun muutenkin syksy väsyttää. Voisin kuvitella että kevättä kohti kun mennään, niin alkaa taas löytyä itsestäkin paremmin voimia. Jos haluaa nähdä tässä positiivisia puolia, niin tällä kertaa nuorimmainen on sentään jo vuoden ikäinen, kun viimeksi oli ihan vastasyntynyt :-D

      Poista

Kysy, kommentoi, ehdota, höpise. Kommentit ilahduttavat aina!