Talostakoti

Muistan kuin eilisen päivän sen hetken, kun näin lehdessä pienen ilmoituksen seuraavana keväänä haettaviksi tulevista tonteista. Huusin toiseen huoneeseen miehelle, että hei, me muutes rakennetaan talo! Eipä ukkoparka tainut vielä silloin tajutakkaan minkälaiseen sambaan tuo lausahdus meitä veisi. Siitä hetkestä on pian kuusi vuotta. Siitä, että saimme tietää tontin saamisesta, on noin viisi vuotta. Ja siitä kun muutimme lopulta tähän työllä, ja todella myös tuskalla rakennettuun taloomme, on noin neljä vuotta. Aika pian muuton jälkeen aloitinkin blogin, ja sille tuli luontevasti nimeksi Talostakoti. Sitähän siinä koetettiin parhaillaan tehdä. Ensin tehtiin talo, ja sitten siitä tehtiin koti. Ja siitä tulikin lopulta hyvä koti. Oikein hyvä.

En olisi ikinä uskonut silloin kuusi vuotta sitten, enkä vielä moneen hetkeen sen jälkeenkään, että eilinen päivä joskus koittaisi. Mutta se koitti. Haluan uskoa että asiat menevät elämässä juuri niinkuin on tarkoitettu, vaikkei se aina siltä tuntuisikaan. Monissa asioissa isomman kuvan, kokonaisuuden, näkee vasta jälkeen päin. Että näinhän sen kuuluikin mennä!

Eilen pistin nimeni paperiin, ja sillä paperilla tästä talosta tulee aikanaan toisten ihmisten koti. Talostakoti. He tekevät talosta uudestaan kodin. Talot ovat kuin ruumiita, ja asukkaat niiden sielu. Talo tarvitsee ihmisensä, ei talon ole hyvä olla yksinään. Tämä talo saa uuden sielun, uudet omat, hyvät ihmiset. Toivon, että heidän yhteiselonsa on pitkä ja onnen täyteinen!

Eilen illalla kun Talo, se ihan itse suunniteltu ja rakennettu, hiljeni päivän hälinästä, istahdimme miehen kanssa alas ja kaadoimme itsellemme lasit shampanjaa sekä skoolasimme. Ihailimme hetken kättemme töitä. Totesimme yhteen ääneen, että hyvin tehty rakas, onneksi olkoon. Luopuminen on vaikeaa, ajatuksena jopa lähes mahdoton. Melkein kuin omasta lapsestaan pitäisi luopua, noin verrannollisesti. Silti meillä siintää mielikuvissa se uusi talo, ja siitä tuleva tilavampi koti. Se isompi kuva. Ja se vaatii luopumista ensin. Luopumisen tuskaa lievittää onneksi se, että saamme muuttaa täältä suoraan uuteen kotiimme, ilman väliaikaista raksa-asumusta. Millään muulla tavalla en olisi ehkä tähän edes pystynyt. Nyt minulla on vielä hyvää aikaa jatkaa surutyötäni, ja uskon että lopulta pystyn lähtemään täältä hyvillä mielin. Itkemättä en kyllä lupaa olla kun oven viimeisen kerran kiinni painan...

Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu.

Elämä kantaa kyllä.