Olen ollut aina, tai ainakin niin kauan kuin muistan, henkilö jota ajaa pieni tekemisen pakko. Olen aina halunnut myös tehdä jotakin konkreettista käsilläni. Lapsena kolusin kuvataidekoulut ja leirit, ja lukiossakin tartuin mahdollisuuteen käydä kursseja myös Käsi- ja taideteollisessa koulussa. Lukion jälkeen päädyin opiskelemaan Ammattikorkeakouluun muotoilua, ja pienen mutkan (äitiysloman) kautta linja vaihtui entisöintiin ja erikoistekniikoihin. Opiskeluaika sisälsi todella kattavasti erilaisia käsityön aloja, joista pääpaino oli puutöissä ja koristemaalauksessa (kuvan pähkinäviiluinen kaappikin on muuten koulutyö). Keramiikkaa olen tehnyt myös jo nuorena, kansalaisopistossa ja opiskeluaikana myös siellä koulussa. Tällä taustalla ymmärrätte varmaan, että aihe kiinnostaa :-D
No, mitä sitten tapahtui? Tuli lisää lapsia, vuorotyötä, raksaa, muuttoja, arki. Kun jäin pienempien lasten kanssa aikoinaan kotiäidiksi, tekemisen pakko alkoi olla jo todella äänekäs päässäni. Vastapainoksi vauva-taapero-arjelle päätin opetella uusia käsityötaitoja. Nimesin projektin "naistentaidoiksi". Olin ollut jo pienenä koululaisena vain puutöissä, joten aivan ne ensimmäisetkin perusteet oli monesta pehmeän puolen tekniikasta hukassa. Toki opiskeluaikana oli ommeltu verhoilukankaita teollisuuskoneella, mutta se ei ole ihan sama :-D Niinpä sain kolmekymppisenä ensimmäisen ompelukoneeni, ja aloin vain tekemään. Pikkuhiljaa taidot karttui, ja pystyin siirtymään patalapuista vauvojen vaatteisiin, takkeihin ja jopa haalareihin. Yöt kului surrutellessa, ja nautin niin paljon! Jatkoa seurasi huovutuksella, pehmoeläinten virkkaamisella ja vaikka millä. Myös valokuvaus ja tämä blogi ovat osa tätä jatkumoa, itsensä ilmaisua kuvin ja sanoin.
Mutta. Taas tapahtui arki, paluu työelämään ja vuorotyöhön ja lopulta yrittäjäksi, ja käsityöt karsiutui elämästä kuin itsestään. Jonkun aikaa pärjään ja teen ja menen kuin juna eteenpäin, mutta levottomuus kasvaa koko ajan. Olen huomannut, että jonkunlainen luova harrastus on minulle kuin henkireikä, jossa pää nollautuu ja mieli pysyy levollisempana. Tarvitsen sitä. Vaikka nykyinen työni yrittäjänä onkin omalla tavallaan vapaampaa ja luovaa, ei se osu siihen kohtaan sielusta jossa saa itse tekemisen riemun. Se vaatiin nimenomaan kätten jäljen näkemisen, "kädet savessa", ei tietokoneella istumista (toisille toki sitäkin kautta löytyy luovuuden kanavia, itse en vain ole tätä porukkaa! Paitsi blogi, heh). Oman hyvinvoinnin kannalta tuli taas aika ottaa edes jotakin pientä luovaa arkeen, vaikkei aikaa tunnu olevan sille yhtään. Viime syksynää päätin mennä taas kansalaisopistoon jollekin kurssille, ja koska keramiikkaan en nyt mahtunut, otin vain jonkun mikä oli sopivaan aikaan viikosta. Kurssi on kokeileva akryylimaalaus, ja tämä on ollutkin tosi hyvä juttu! Koska kurssilla annetaan tehtävät, on ollut pakko haastaa itseään ja mennä vähän epämukavuusaluellekin. Aivan mahtavaa, ja samalla oppii uutta värien käytöstä, omasta käsialasta, sekä myös omasta ideointiprosessista. Olen huomannut olevani hidas ideoimaan, mutta kun pääsen vauhtiin voisi mennä taas yöt kaudet. Kurssi on vain yhtenä iltana viikossa Teamsin välityksellä, ja usein käy niin että en ole ehtinyt edes miettiä aihetta jolloin puolet kerrasta koetan päästä vauhtiin. Se on silti juuri sitä mitä kaipaankin, hetken huomio on vain siinä mitä teen, sävyissä ja maalauksessa.
Eilisen tehtävänä oli maalata muotokuva jostakin julkisuuden henkilöstä. Väreinä sai käyttää vain kahta eri sävyä, ja lisäksi valkoista. Pientä haastetta siis! En nyt kerro ketä yritin maalata, koska lopulta kuva ei näytä tältä henkilöltä mielestäni tarpeeksi :-D Olen silti ihan tyytyväinen työhön, koska en ole varsinaisia muotokuvia maalannut ennen. Opin taas jotakin uutta, ja tiedän jo mihin kiinnittää enemmän huomiota, jos uudelleen lähden maalaamaan muotokuvaa. Lisäksi kuva muistuttaa yllättävän paljon puolisoani, eli ehkä väitänkin vain maalanneeni hänet :-D
Onko teillä luovia harrastuksia? Tunnistatteko tuon "sisäisen pakon" päästä välillä tekemään jotakin käsillään? Itse olen ajatellut nyt pitää pienen ajan luovuudelle viikottain jatkossakin, vaikka arki onkin aivan järkyttävän kiireistä. Ehkä näiden hengähdystaukojen avulla jaksan paremmin sen muun arjenkin?
Mukavaa loppuviikkkoa!
