Pari sanaa arjesta ja juhlasta

Tervetuloa uusi viikko!

Pohdin pitkään kirjoitanko viikonlopun puuhistamme, vai otanko esille toisen aiheen. Päädyin olemaan rohkea, ja tarttumaan siihen toiseen. Olen jo vuosia kirjoittanut blogiinkin tunnisteella "arkea ja juhlaa". Tunnisteen alla on vietetty synttäreitä, rippijuhlia, ylppäreitä jne. Toisaalta on myös kurkistettu aivan tavallisiin arkisiin hetkiin, ja sen pieniin yksityiskohtiin. Välillä arkea, välillä sitä juhlaa. Vaan sitten elämä ja ne kuuluisat ruuhkavuodet veivät siihen pisteeseen. että tuntui kuin arkea ei olisi enää ollutkaan. Toisaalta ei ollut juhlaakaan. Hetkittäin mietin, että alkavatkohan lapseni kohta vierastaa minua, sen verran harvoin enää näimme toisiamme? Aikoinaan olin pienimpien kanssa vuosikausia kotiäitinä, ja paluu työelämään ja vuorotyöhön heitti kyllä todella toiseen laitaan kentälle. Kun auton mittariin alkoi kertyä lähes tuhat kilometriä viikossa ajoa työpaikalle ja takaisin, lääkärikäyntejä enemmän kuin olisi toivottavaa, ja lopulta lääkkeet että sai edes himpun torkahdettua öisin, oli pakko vetää hätäjarrusta ja tehdä ratkaisuja. Vaakakupissa oli toki myös puolison jaksaminen, tätä huushollia ei vain pysty pyörittämään yksin.

Viime vuoden lopulla tein lopulta yhden isoimmista ratkaisuistani aikoihin, ja irtisanouduin vakituisesta palkkatyöstäni. Halusin nähdä lapseni joka päivä muutoinkin kuin nukkuvana. Halusin kuunnella kehoani, ja antaa sille myös aikaa palautua ja levätä, nukkua, ennenkuin jotakin peruuttamatonta olisi tapahtunut. Olin useaan otteeseen nähnyt sieluni silmin auton motarin hirviaitaan liiskautuneena, rattiin nukkuminen oli nimittäin lähellä ihan liian monta kertaa. Niin paljon, kuin nautinkin työstäni, ja tykkäsin työkavereistani, oli ratkaisu lopulta helppo. 

Nyt huomaan, että elämässä on taas arkea ja juhlaa. Huomaan myös sen, että arki on juhlaa! Nautin suuresti siitä, että saan istua yhteisessä ruokapöydässä perheen kanssa, laittaa itsekin ruokaa, pyykätä ja huushollata. Ja tehdä myös töitä. Vaikka kotivuosina tuntui että pykkihommat tulevat jo korvistakin, on niitä yllättävän mukava tehdä, varsinkin päivällä töiden lomassa, eikä sitten keskellä yötä kuolemanväsyneenä kotiin tultuani. Elämään alkavat palata värit, ja unikin maistuu taas. 

Nyt olen tämän vuoden alusta alkaen ollutkin aivan uuden edessä. Kokeilen, kantavatko omat siipeni. Minulla on kokonaan uusi nimike äidin, vaimon, ystävän, bloggarin, talonrakentajan ja monen muun joukossa; Yrittäjä. Kaikki on vielä aivan alussa, ja koetan saada sisustusalan yritykseni nettisivut ynnä muut kuntoon, mutta pikkuhiljaa valmistuu. Saas nähdä miten tässä käy, mutta ainakin oma luotto on kova, että sinnikkyydellä pärjää. Ei voi tietää, jos ei kokeile! Lasten lapsuus kiitää kuitenkin liian nopeaan ohi, ja muutosten aika oli nyt. En tule varmasti pääsemään helpommalla, mutta saan sentään paremmin sovitettua yhteen työn ja perheen. Pääsen vanhempainvartteihin, neuvolaan, joulujuhliin jne. Kuulustelen lasten läksyt ja muistutan välipalasta. Olen paikalla arjessa, olen taas äiti, ja siten itsekin ehjempi ihminen. Tässä elämäntilanteessa yrittäjyys tuo juuri kaivattua joustoa arkeen.

Pitäkäähän peukkuja!