Päivä joka teki tytöstä äidin

Lokakuun kymmenes on minulle tärkeä päivä. Kauan sitten tällä päivämäärällä minusta tuli ensimmäisen kerran äiti. Olin tosi nuori, ja hyppy teinitytöstä äitiyteen ei ollut ihan mutkaton.  Nuorena äitinä sitä sai osakseen vähättelyä ja ihmettelyä, ja tuntui että sai jatkuvasti erikseen todistaa olevansa kelvollinen tuon pienen ihmisen vanhemmaksi. Aika kurjaa, tuskin kukaan tuore äiti kaipaa sellaista epäilyä osakseen? Mammat huokaili kaupan kassajonossakin, että ai lapsi raukkaa, mitä oot mennyt elämällesi tekemään, tai tulivat kysymään että mistä olet tuon vauvan saanut? Noh, tuota, ihan itse tein. Jos jotakin olen elämässä oppinut niin sen, että kaikenlaisesta selviää kun haluaa niin. Aina ei tarvita tyylipisteitä, joskus vähempikin riittää. Pojasta kasvoi aikanaan kelpo mies, joka käyttäytyy kauniisti ja kunnioittavasti toisia kohtaan, on ahkera, ja valmistuu piakkoin Insinööriksi. En ota tuosta saavutuksesta kunniaa itselleni, mutta ylpeä olen ehdottomasti!

Viisi vuotta sitten tämä äitiyteni vuosipäivä sai arvoisensa sinetin, kun nuorimmainen lapsemme syntyi samalla päiväyksellä, seitsemäntoista vuotta esikoisen jälkeen.  Ympyrä sulkeutui pikkuveljen myötä. Poika oli kuin peukaloinen, niin pieni ja hento. Ihana pikkuveli, jolla on nykyään maailman hersyvin nauru ja ystävällinen luonne. Yhtä rakas, kuin kaikki sisaruksensakin, ja koko porukan paapoma ♥ 

Tänään koko maailma hehkui keltaisena lokakuun sävyä, ja mieskin toi töistä tullessaan keltaisia ruusuja. Kahden pojan yhteinen syntymäpäivä oli lämmin ja aurinkoinen, ihan kuin syntymäpäiväsankarit itse. Varsinaiset juhlat meillä on vasta viikonloppuna, mutta pienesti juhlistimme päivää sentään tänäänkin. Iltasella ehdin vielä latomaan taas muutaman rivin pihakiviä, ja nautin joka hetkestä. Nautin siitä, että vaikka olen äiti, olen myös oma itseni, se tyyppi joka nauttii nähdessään kättensä jäljen. Se, joka haluaa äkkiä pompata ulos ottamaan kuvan, kun ilta-auringon säteet osuvat kauniisti pihan puihin. Se, joka rakastaa, ärsyyntyy, iloitsee, innostuu, epäröi, väsyy ja onnistuu. Eikä enää ikinä aio todistella omaa olemistaan kenellekään, vaikka varmasti epäilijöitä löytyy yhä. Äitinä en ole edelleenkään täydellinen vaikka ikää ja lapsia onkin jo enemmän, mutta kukapa olisi? Eikä tarvitsekaan olla. Saan kulkea lasteni rinnalla tässä elämässä, ja välitän. Se riittänee.

Rauhallista illan jatkoa kaikille :-)